ulkona
ihmisten maailman ja luonnon raja on olematon.
ajattelin joskus sen olevan terävämpi, ainakin olemassaoleva. että tämä metsä olisi jokin pakopaikka, johon maailman hulluus ei ylety. mutta metsä ei ala mistään. elämme sen keskellä, kerrostaloissamme.
sää on yllättävän lämmin.
en jatka ajatusketjua, mutta tunnen kauhun joka sen takana odottaisi. hengitän tunteen läpi. se on, mutta muutakin on.
kävelen polkua kaikesta huolimatta valkoisen metsän läpi. äsken, kun ohitin kohdan jossa joskus kuvittelin tämän metsän alkavan, kumarsin ja pyysin metsän väeltä lupaa astua sisään. sen sain, vaikka olenkin ollut huolissani miten metsä suhtautuu siihen että harjoitan yhä vakavammin vierasmaalaisia tapoja. metsä on tottunut, täällä on käynyt niin ennenkin. tänään on taas aika vierailla hiidessäni.
talvinen metsä tuntuu nukkuvalta, muttei kuitenkaan ole hiljainen. kuuntelen, koitan tuntea miltä tuntuu kun jalka osuu maahan ja työntää ylöspäin. hengitän.
kun lähestyn hiittä, kuollut ystäväni palaa mieleeni.
hän kuoli alkutalvesta, tavalla joka jätti epäselväksi siihen johtaneet syyt. ehkä erityisesti siksi minun on ollut vaikea löytää rauhaa asian kanssa. mieleni ei löydä järkevää tarinaa tapahtuneelle. eikä kuolemaa koskaan ole helppo katsoa silmiin.
hän oli minua vahvempi, ja oli selvinnyt enemmästä. se antoi toivoa. silloin.
kuolema ylittää kaiken mukaviisaan hölynpölyn.
olen täällä. kumarran, vuolen palaa hopeaa uhriksi, pesen kasvoni. olen hiljaa.
kaikesta huolimatta, tässä ollaan. minä, metsä ja hän.
miten muuten voisi olla?
gate gate
paragate
parasamgate
bodhi, svaha
